Mä julkaisen päivän päiväkirjatekstit. Näitä ei ollut tarkoitus julkaista, mutta pysyypä blogi vähän ajantasalla mun kaaoksesta:
Lähden reissuun koska haluan kohdata pelkoni. Elämä peläten ei ole minkään arvoista.
Jos mää uskon maailman elättävän mut, oon väärässä, koska en oo ikinä nähnyt maailman mua elättävän. Se näyttää niin todelta, mutta mitä mä siitä tiiän. Korkeammat voimat mua ohjaa.
Musta tuntuu, että oon ihan lapsi vasta. Arka ja kehittymätön. Miten tää on mahdollista. Miksen ole kehittynyt ja kasvanut kaikkea tätä 24 vuotta.
Mutta nyt lähden. Jätän tarvittaessa kaiken tälle matkalle. Jotain on vietävä loppuun. Jotain uutta ehkä omaksuttava. Monestakin asiasta on luovuttava.
Voi olla, että oon totaalisen väärässä, mutta oon valmis ottaa riskin ja kantamaan vastuun.
Ja ei, tää ei oo kosto kellekään. Tää on vaan idealistisen nuoren tutkimusmatka. Nuoren joka uskoi, että kaikki tarpeellinen informaatio on jo täällä.
Kai mua vois kuvailla aika juurettomaksi. Niin kai... Musta tuntuu, että mun synnyinoikeus ois olla tyytyväinen. Onnellinen. Nauraa.
En halua olla organisoitunut. En halua aloittaa harrastuksia. En halua täyttää kalenteriani. Haluan vain palloilla.
Missä on tasapaino? Nyt olen innoissani kaikesta. Juon kahvia ja mietin miten asiat on hyvin. Miten hienoa on, että hyvä ystäväni löyti Kennan kirjat ja fiilisteli sisältöä.
Lopulta tässä on kyse siitä, että vihaan rajoituksia ja sääntöjä. Ainakin pysyviä sellaisia.
Ei oo ketään auktoriteettejä. Ei rajoja. Ei mitään. Kaikki on illuusiota, mikä tulee katoamaan ennemmin tai myöhemmin.
En halua lukea tai kuulla enään mitään itsensä ja egosta luopumisesta tai mistään. En halua, että mua manipuloidaan. Vaikken tosin voi siltä täysin ehkä suojautuakaan tässä maailmassa. Mutta osa tätä itseä voi olla tarpeellinen tietyissä tilanteissa. Tietynlaisen tarinan kertominen. Mulla on se kaikki tieto ja samat voimat kuin parhailla mestareilla.
Mun perhe haluaa mulle koulutuksen. He elävät illuusiossa, että ihmisen tarvii olla koulutettu ja sillä pitää olla virallinen ammatti, jotta pärjää maailmassa.
Mitä mun perhe siitä saa että kouluttaudun? En tiedä. Ei mitään. Ehkä jotain pysyvyyden harhaa.
Mitä tarkoittaa ajatella toisen ihmisen parasta? Se tarkoittaa sitä, että ajattelee oman arvomaailmansa läpi parhaan mahdollisuuden.
Ketä mä haluan miellyttää? En ketään. En edes mun perhettäni. Haluan tehdä vain mikä tuntuu selkeästi oikealta. Mä en halua olla ammattini. Mä haluan ottaa roolin mikä sopii hetkeen. Tilanteeseen. En ole valmis tekemään asioita jonkun muun käskyjen mukaan. En enää toimi koneiston ehdolla. Elän ilman sääntöjä.
Tietysti ne ajattelee hyvää. Eli rahaa. Eli vakautta ja jotain sellaista bullshittiä.
Mä lähden nyt ja en tuu ehkä koskaan takaisin.
Ihan sama vaikka jäisi taakse palava silta. Sinne minne mä päädyn, siellä on mun kotini.
Ois kaunis ajatus yrittää pelastaa mun läheiset. Mut ei ne oo pelastusta pyytäneet. Mä en pelasta ketään jossei sitä multa pyydetä tai se mulle selkeästi näytetä. En voi myöskään pelastaa ihmiskuntaa kun en tiedä mikä on tarpeellinen suunta. Haluavatko he tuhoa vai elämää? Vai mitä täh? Ja en mä tiedä mikä päättyy mihinkin lopputulokseen. Autan ihmisiä ympärilläni kun tarpeen vaatii jos vain kykenen auttamaan ja tiedän miten auttaa.
Mun täytyy unohtaa ihmissuhteiden ylläpitäminen. Ne sisältää aivan turhaa painolastia. Elän nyt ja tässä harmoniassa ympäristöni kanssa. En jonkun menneen ympäristön kanssa.
Mä haluun antaa parhaan osaamiseni muille ja omaksua muilta.
Oon vitun kapinallinen. Taistelen järjestystä vastaan. Mä kuvittelin, että oisin voinut olla uusi ihminen läheisteni kanssa, mutta ei se onnistu. Ne ajattelee mun parasta, mutta se tuntuu, että ne ajattelee mun paskinta. Ei tässä elämässä täällä ole kyse koulutuksesta. Eikä yhteiskunnassa pärjäämisestä. Mä en jaksa kilpailla enää.
