Yksinkertainen seesteinen ja rauhallinen elämä ei riitä selvästikään mulle. Mä haalin elämääni draamaa. Haluan kuunnella surullisia lauluja tullakseni surulliseksi.

Kyse on kuitenkin lähinnä unelmoimisesta, koska tuntuu että esim. dramaattiset ihmissuhteet päättyy hyvin nopeasti mun elämässä koska mä en kestä niitä ja henkistä painetta mikä niistä syntyy. Ne pitkään jatkuessaan vievät energiaa kovin paljon kuitenkin. 

Tavallaan haluaisin ryhtyä erakoksi ja olla puuttumatta koko ihmiskunnan sekoiluun, mutta se tuntuu liian tyhjältä. Oon puun ja kuoren välissä. Jokin vetää mua kohti tyhjyyttä, mutta toinen voima pistää vastaan ja ei anna mun sukeltaa. 

Ilmeisesti haluaisin saavuttaa jotain maailmassa. En tiedä mitä se edes olisi. Silti tuntuu, että jokainen tarvitsisi elämäntyönsä ja saavutuksensa mistä voisi olla joskus ylpeä. Mulla ei oo mitään sellaista, paitsi hiljaisuudessa oman pääni sisällä tehty wörkki mikä on johtanut jonkinlaiseen ymmärrykseen tai enemmänkin ymmärtämättömyyden ymmärtämiseen.

Kai voisin kirjoittaa siitä vaikka kirjan. Mene ja tiedä. Hyvät kirjat henkisyydestäkin on kirjoitettu. Tuntuu, että maailma on niin valmis paikka, ettei mua edes tarvita. Toivon vaan, että mut tultaisiin hakemaan kotoa tai jostakin tärkeisiin tehtäviin maailman pelastamiseksi... 

Tän blogin pitäminen tuntuu jotenkin synkältä koska tää on mun kanava kaiken turhautumisen purkamiseksi. En mä oo pelkästään tälläinen oikeasti. Kyllä osaan olla iloinen ja rakastaakin. En vaan voi näistä vittumaisuuksista puhua muualla kun ihmiset haluaa kuulla aina vaan kivoja juttuja... Toisaalta mitä väliä sillä mitä ihmiset haluaa kuulla? No ehkä sen verran, että ne häipyy tai tappaa mut jos mä ryhdyn rehelliseksi oikeen kunnolla. 

Miten tää maailma voi ollakin niin järjetön? Jotenkin tuntuis, että ois paljon enemmän järkeä siinä, että rehellisyys ois kaikista korkein hyvä ja arvo tässä maailmassa jopa yhteisöjen sisällä. Mut ehkä se johtuukin siitä, että mikään yhteisö ei pysyisi koossa kun ihmiset on lopulta niin yksilöllisiä. Mene ja tiedä. Mun paras arvaus on oikeastaan se, että ihmiset tarvitsee vähemmän toisiaan mitä luulisi ja tiheästi asuminen kaupungeissa aiheuttaa oikeastaan vaan levottomuutta kun on koko ajan naamoja ja silmiä joka paikassa.