Tänään oon koko päivän pohtinut itsetuntoa ja itseluottamusta. Aikaisemmin mulle toi jotain illuusiota itseluottamuksesta se, että mulla oli rahaa ja resursseja mitä käyttää. Samoin myös esimerkiksi se että mulla oli työpaikka. Nyt kun olen lopettamassa paskatyöni ja rahaa on ollut viimeaikoina vähemmän käytössä minulla on tunne, että kuihdun kasaan ja kohta en ole enään kukaan. Kohta olen ihminen ketä kukaan ei halua ja kenen seurassa kukaan ei halua viettää aikaa. 

Mulla on tulossa toiset treffit yhden söpön tytön kanssa. Pitkästä aikaa jotain tälläistä... Sit mä epäilen oonko tarpeeks cool kun en oo mukana oravanpyörässä enää. Ihan kun se tekisi luonteestani ja ulkonäöstäni yhtään huonomman. Todennäköisesti olen ihmisenä parempi kun teen enemmän asioita mitä haluaisin tehdä ja vähemmän keskinkertaista kakkaa. Ja mitä ihmiset lopulta haluavat? Lämpöä, kosketusta ja hyväksyntää... Myös seksiä. Tuskin monikaan on poikkeus tästä. 

Lopulta taitaa olla kyse siitä miten määritän oman ihmisarvoni. Määrittelenkö mä muita niiden varallisuuden mukaan? En. Arvoitanko mä muita työpaikan mukaan? En. Miksi siis olen itseäni kohtaan niin ankara? 

Kai mulla on oikeus elää vaikka olisin erilainen ja poikkeaisin valtavirrasta? Kai mulla on oikeus myös olla rakastettu ja rakastaa? Ei kai tätä tarvitse edes kysyä? Tottakai ansaitsen nämä kaikki koska olen ihminen ja ennen kaikkea olen mun todellisuuden keskipiste... Mut joo. Tunnustan nyt tässä: Olen arvokas koska oon mä ja ansaitsen rakkautta siinä missä kaikki muutkin ihmiset. En voi ehkä olla ikinä yhtään parempi kuin kukaan muu, mutta en kyllä missään tapauksessa huonompikaan.

Tää oli taas vähän sekava teksti. Oon väsynyt ja halusin vaan vähän kirjoittaa saadakseni ulos masentuneet ajatukset, jotka sanovat, etten ole tarpeeksi hyvä. Uni on kans yks kova lääke tälläisiin masiksiin! Mä oon väsynyt masennuksessa märehtimiseen. Mä haluan iloita elämästä!!!