Tässä blogin lyhyin postaus ikinä. Mut paras juttu on se, että oon täällä taas!
]]>Lähden reissuun koska haluan kohdata pelkoni. Elämä peläten ei ole minkään arvoista.
Jos mää uskon maailman elättävän mut, oon väärässä, koska en oo ikinä nähnyt maailman mua elättävän. Se näyttää niin todelta, mutta mitä mä siitä tiiän. Korkeammat voimat mua ohjaa.
Musta tuntuu, että oon ihan lapsi vasta. Arka ja kehittymätön. Miten tää on mahdollista. Miksen ole kehittynyt ja kasvanut kaikkea tätä 24 vuotta.
Mutta nyt lähden. Jätän tarvittaessa kaiken tälle matkalle. Jotain on vietävä loppuun. Jotain uutta ehkä omaksuttava. Monestakin asiasta on luovuttava.
Voi olla, että oon totaalisen väärässä, mutta oon valmis ottaa riskin ja kantamaan vastuun.
Ja ei, tää ei oo kosto kellekään. Tää on vaan idealistisen nuoren tutkimusmatka. Nuoren joka uskoi, että kaikki tarpeellinen informaatio on jo täällä.
Kai mua vois kuvailla aika juurettomaksi. Niin kai... Musta tuntuu, että mun synnyinoikeus ois olla tyytyväinen. Onnellinen. Nauraa.
En halua olla organisoitunut. En halua aloittaa harrastuksia. En halua täyttää kalenteriani. Haluan vain palloilla.
Missä on tasapaino? Nyt olen innoissani kaikesta. Juon kahvia ja mietin miten asiat on hyvin. Miten hienoa on, että hyvä ystäväni löyti Kennan kirjat ja fiilisteli sisältöä.
Lopulta tässä on kyse siitä, että vihaan rajoituksia ja sääntöjä. Ainakin pysyviä sellaisia.
Ei oo ketään auktoriteettejä. Ei rajoja. Ei mitään. Kaikki on illuusiota, mikä tulee katoamaan ennemmin tai myöhemmin.
En halua lukea tai kuulla enään mitään itsensä ja egosta luopumisesta tai mistään. En halua, että mua manipuloidaan. Vaikken tosin voi siltä täysin ehkä suojautuakaan tässä maailmassa. Mutta osa tätä itseä voi olla tarpeellinen tietyissä tilanteissa. Tietynlaisen tarinan kertominen. Mulla on se kaikki tieto ja samat voimat kuin parhailla mestareilla.
Mun perhe haluaa mulle koulutuksen. He elävät illuusiossa, että ihmisen tarvii olla koulutettu ja sillä pitää olla virallinen ammatti, jotta pärjää maailmassa.
Mitä mun perhe siitä saa että kouluttaudun? En tiedä. Ei mitään. Ehkä jotain pysyvyyden harhaa.
Mitä tarkoittaa ajatella toisen ihmisen parasta? Se tarkoittaa sitä, että ajattelee oman arvomaailmansa läpi parhaan mahdollisuuden.
Ketä mä haluan miellyttää? En ketään. En edes mun perhettäni. Haluan tehdä vain mikä tuntuu selkeästi oikealta. Mä en halua olla ammattini. Mä haluan ottaa roolin mikä sopii hetkeen. Tilanteeseen. En ole valmis tekemään asioita jonkun muun käskyjen mukaan. En enää toimi koneiston ehdolla. Elän ilman sääntöjä.
Tietysti ne ajattelee hyvää. Eli rahaa. Eli vakautta ja jotain sellaista bullshittiä.
Mä lähden nyt ja en tuu ehkä koskaan takaisin.
Ihan sama vaikka jäisi taakse palava silta. Sinne minne mä päädyn, siellä on mun kotini.
Ois kaunis ajatus yrittää pelastaa mun läheiset. Mut ei ne oo pelastusta pyytäneet. Mä en pelasta ketään jossei sitä multa pyydetä tai se mulle selkeästi näytetä. En voi myöskään pelastaa ihmiskuntaa kun en tiedä mikä on tarpeellinen suunta. Haluavatko he tuhoa vai elämää? Vai mitä täh? Ja en mä tiedä mikä päättyy mihinkin lopputulokseen. Autan ihmisiä ympärilläni kun tarpeen vaatii jos vain kykenen auttamaan ja tiedän miten auttaa.
Mun täytyy unohtaa ihmissuhteiden ylläpitäminen. Ne sisältää aivan turhaa painolastia. Elän nyt ja tässä harmoniassa ympäristöni kanssa. En jonkun menneen ympäristön kanssa.
Mä haluun antaa parhaan osaamiseni muille ja omaksua muilta.
Oon vitun kapinallinen. Taistelen järjestystä vastaan. Mä kuvittelin, että oisin voinut olla uusi ihminen läheisteni kanssa, mutta ei se onnistu. Ne ajattelee mun parasta, mutta se tuntuu, että ne ajattelee mun paskinta. Ei tässä elämässä täällä ole kyse koulutuksesta. Eikä yhteiskunnassa pärjäämisestä. Mä en jaksa kilpailla enää.
]]>Kyse on kuitenkin lähinnä unelmoimisesta, koska tuntuu että esim. dramaattiset ihmissuhteet päättyy hyvin nopeasti mun elämässä koska mä en kestä niitä ja henkistä painetta mikä niistä syntyy. Ne pitkään jatkuessaan vievät energiaa kovin paljon kuitenkin.
Tavallaan haluaisin ryhtyä erakoksi ja olla puuttumatta koko ihmiskunnan sekoiluun, mutta se tuntuu liian tyhjältä. Oon puun ja kuoren välissä. Jokin vetää mua kohti tyhjyyttä, mutta toinen voima pistää vastaan ja ei anna mun sukeltaa.
Ilmeisesti haluaisin saavuttaa jotain maailmassa. En tiedä mitä se edes olisi. Silti tuntuu, että jokainen tarvitsisi elämäntyönsä ja saavutuksensa mistä voisi olla joskus ylpeä. Mulla ei oo mitään sellaista, paitsi hiljaisuudessa oman pääni sisällä tehty wörkki mikä on johtanut jonkinlaiseen ymmärrykseen tai enemmänkin ymmärtämättömyyden ymmärtämiseen.
Kai voisin kirjoittaa siitä vaikka kirjan. Mene ja tiedä. Hyvät kirjat henkisyydestäkin on kirjoitettu. Tuntuu, että maailma on niin valmis paikka, ettei mua edes tarvita. Toivon vaan, että mut tultaisiin hakemaan kotoa tai jostakin tärkeisiin tehtäviin maailman pelastamiseksi...
Tän blogin pitäminen tuntuu jotenkin synkältä koska tää on mun kanava kaiken turhautumisen purkamiseksi. En mä oo pelkästään tälläinen oikeasti. Kyllä osaan olla iloinen ja rakastaakin. En vaan voi näistä vittumaisuuksista puhua muualla kun ihmiset haluaa kuulla aina vaan kivoja juttuja... Toisaalta mitä väliä sillä mitä ihmiset haluaa kuulla? No ehkä sen verran, että ne häipyy tai tappaa mut jos mä ryhdyn rehelliseksi oikeen kunnolla.
Miten tää maailma voi ollakin niin järjetön? Jotenkin tuntuis, että ois paljon enemmän järkeä siinä, että rehellisyys ois kaikista korkein hyvä ja arvo tässä maailmassa jopa yhteisöjen sisällä. Mut ehkä se johtuukin siitä, että mikään yhteisö ei pysyisi koossa kun ihmiset on lopulta niin yksilöllisiä. Mene ja tiedä. Mun paras arvaus on oikeastaan se, että ihmiset tarvitsee vähemmän toisiaan mitä luulisi ja tiheästi asuminen kaupungeissa aiheuttaa oikeastaan vaan levottomuutta kun on koko ajan naamoja ja silmiä joka paikassa.
Mulla on tulossa toiset treffit yhden söpön tytön kanssa. Pitkästä aikaa jotain tälläistä... Sit mä epäilen oonko tarpeeks cool kun en oo mukana oravanpyörässä enää. Ihan kun se tekisi luonteestani ja ulkonäöstäni yhtään huonomman. Todennäköisesti olen ihmisenä parempi kun teen enemmän asioita mitä haluaisin tehdä ja vähemmän keskinkertaista kakkaa. Ja mitä ihmiset lopulta haluavat? Lämpöä, kosketusta ja hyväksyntää... Myös seksiä. Tuskin monikaan on poikkeus tästä.
Lopulta taitaa olla kyse siitä miten määritän oman ihmisarvoni. Määrittelenkö mä muita niiden varallisuuden mukaan? En. Arvoitanko mä muita työpaikan mukaan? En. Miksi siis olen itseäni kohtaan niin ankara?
Kai mulla on oikeus elää vaikka olisin erilainen ja poikkeaisin valtavirrasta? Kai mulla on oikeus myös olla rakastettu ja rakastaa? Ei kai tätä tarvitse edes kysyä? Tottakai ansaitsen nämä kaikki koska olen ihminen ja ennen kaikkea olen mun todellisuuden keskipiste... Mut joo. Tunnustan nyt tässä: Olen arvokas koska oon mä ja ansaitsen rakkautta siinä missä kaikki muutkin ihmiset. En voi ehkä olla ikinä yhtään parempi kuin kukaan muu, mutta en kyllä missään tapauksessa huonompikaan.
Tää oli taas vähän sekava teksti. Oon väsynyt ja halusin vaan vähän kirjoittaa saadakseni ulos masentuneet ajatukset, jotka sanovat, etten ole tarpeeksi hyvä. Uni on kans yks kova lääke tälläisiin masiksiin! Mä oon väsynyt masennuksessa märehtimiseen. Mä haluan iloita elämästä!!!
]]>
Mä päädyin omassa henkisessä prosessissa aikaisemmin pisteeseen, missä tajusin, että voin olla onnellinen ilman mitään. Ilman siis oikeasti mitään asioita tai omaisuutta. Tajusin myös mihin sellainen elämä johtaisi. Tietynlaiseen erillisyyteen ihmisistä. Jollain tasolla hyväksyin omaksuvani huonoja tapoja ikäänkuin kuuluakseni joukkoon. Se kuulostaa naurettavalta, mutta toisaalta taas ei. Mulle se käy sinänsä järkeen kaikessa järjettömyydessään. Mut nyt tää on mennyt hulluihin mittasuhteisiin ja homman täytyy loppua. Mielummin erakkona kun vitun pakkomielteisenä ihmisenä eläminen. Tää maailma pyörii pakkomielteisten tapojen ympärillä. Voisin luetella niitä aika paljonkin, mut heitän tähän vaan yhden esimerkin. Käydään töissä ensin kahdeksan tuntia päivässä. Sen jälkeen rentoudutaan telkkarin ja/tai oluen parissa. Syödään jotain kaikista epäterveellisintä teollisuusruokaa mihin on kirjoitettu kuitenkin "low fat" tai "kotimaista laatua". Viikko pyörii tällä rutiinilla. Jos jostain syystä illan suunnitelmat telkkarin ääressä tai bissepullon suhteen ei onnistu tulee paha mieli. Samoin jos röökit pääsee loppumaan kesken työpäivän. Pienikin vastoinkäyminen heilauttaa päivän epätasapainoon ja paskana olemiseen. Ainiin ja sitten vielä kaikkein suurin ja mahtavin eli Jatkuva Kiire. Se näkyykin sitten Myöhästymisen Pelkona mikä poistaa mahdollisuuden, että vaikka työmatkalla tulisikin poikettua uudessa paikassa tai juteltua tuntemattomalle ihmiselle.
Viikonloput ovatkin sitten varattu juhlimiselle, joka tarkoittaa tässä tapauksessa aloittelua parhaan kaverin luona ja siitä lähdetään sitten baariin. Baarissa kun ollaan tarpeeksi humalassa, sekä varatut, että vapaat pelaavat väsytysgeimiä, eli kello neljältä vielä pystyssä olevat voivat sekoilla keskenään. Siinä vaiheessa kaikki on luopuneet jo tiukoista kriteereistään ja monelle irtoaa sitä Seksiäkin. Harva on kuitenkaan aamulla enää ylpeä teoistaan... No ei tässä mitään uutta ole. Mutta eikö kukaan ole koskaan tullut ajatelleeksi miten keskinkertaista muiden ihmisten kopiointia tää kaikki on? Ihmiset ovat niin tottuneita kaavoihinsa, ettei mitään vaihtoehtoja toiminnalle edes ajatella...
Ja kaikki nää huippuelämykset aiheuttaa myös laskut ja krapulan. Onhan niissä tietty tiettyä luovaa voimaa. En mäkään varmaan kirjottaisi tätäkään tekstiä, jos en olisi vähän tyytymätön. Ja kaikki se on itseaiheutettua. Itse sotkin itseni tähän paskaan. Nyt saa järjettömyys riittää. Mä alan tekee jotain mistä ei synny sotkua. Vai alanko? Pohjimmiltaan taidan rakastaa sitä. Rakastaa kaikenmaailman draamaa. Katsoin yksi päivä tän videon https://www.youtube.com/watch?v=D46LisJJzBQ vanhasta muistista. Se on naurettavasta O.C. sarjasta toisen tuotantokauden vika jakso. Siitä oli tehty hyvä parodia, mutta ei siitä sen enempää. Mietiskelin tänään töissä miksi mä tavallaan pidän tosta dramaattisesta kohtauksesta? Haluaisinko mä olla joku noista hahmoista. Kenties ampuja, kenties ammuttu vai toi nainen? Mikä tossa nyt on oikeasti siistiä kun ihmiset tappelee ja ampuu toisiaan. Itkee ja huutaa. Miten se tuntuukin niin merkitykselliseltä? Mun elämä on hiljaista ja vailla suuria tunteita. Vailla kyyneleitä ja vihaa. Mä kyllä hymyilen vähintääkin toisinaan ja naurankin... Silti haluaisin olla jonkun ihmisen itkun arvoinen. Mieluiten jonkun nuoren naisen. Silti taas pidän jatkuvasti elämässäni moista draamaa loitolla, koska musta se on toisaalta illuusio. Kaikki on korvattavissa ja ihmisten erityisyys on aika suhteellista. Miksi luoda erityisyysharha? Miksi mä haluan olla niin erityinen. Miksi mä haluan erityisen ihmisen mun lähelle? Tiedän, että noi kysymykset jää tottakai ilman vastausta. Ei kai kukaan ymmärrä miks tää ihmisenä oleminen on niin vitun järjetöntä...
No mä lopetan tähän pahemmin tekstiäni oikolukematta. Hyvää keskinkertaista yötä kaikille keskinkertaisille lukijoille!
]]>
Olen järjestänyt itseni turhatutavaan elämäntilanteeseen. Onneksi kohta se on ohi. Oravanpyörä siis. Kai ahdistava ja kiireinen elämäntapa saa aikaa erilaisten itselääkintäkeinojen pintaan nousua. Mutta pistetäänhän elämä kuntoon niin ei tarvitse enää lääkitä itseään koska elämä itsessään on parhaimmillaan niin kivaa!
Eli tästä alkaa tsemppaus! Tsemppiä sullekin lukija mitä ikinä aiotkaan tehdä elämälläsi.
]]>Liikaa nikotiini
Liikaa kaikkee
Viimeinen sätkähdys