No vastaushan on antautua! Ei elämää kuulu hallita!

Tässä blogin lyhyin postaus ikinä. Mut paras juttu on se, että oon täällä taas!

Mä julkaisen päivän päiväkirjatekstit. Näitä ei ollut tarkoitus julkaista, mutta pysyypä blogi vähän ajantasalla mun kaaoksesta:

Lähden reissuun koska haluan kohdata pelkoni. Elämä peläten ei ole minkään arvoista. 

Jos mää uskon maailman elättävän mut, oon väärässä, koska en oo ikinä nähnyt maailman mua elättävän. Se näyttää niin todelta, mutta mitä mä siitä tiiän. Korkeammat voimat mua ohjaa.

Musta tuntuu, että oon ihan lapsi vasta. Arka ja kehittymätön. Miten tää on mahdollista. Miksen ole kehittynyt ja kasvanut kaikkea tätä 24 vuotta. 

Mutta nyt lähden. Jätän tarvittaessa kaiken tälle matkalle. Jotain on vietävä loppuun. Jotain uutta ehkä omaksuttava. Monestakin asiasta on luovuttava. 

Voi olla, että oon totaalisen väärässä, mutta oon valmis ottaa riskin ja kantamaan vastuun. 

Ja ei, tää ei oo kosto kellekään. Tää on vaan idealistisen nuoren tutkimusmatka. Nuoren joka uskoi, että kaikki tarpeellinen informaatio on jo täällä. 

Kai mua vois kuvailla aika juurettomaksi. Niin kai... Musta tuntuu, että mun synnyinoikeus ois olla tyytyväinen. Onnellinen. Nauraa. 

En halua olla organisoitunut. En halua aloittaa harrastuksia. En halua täyttää kalenteriani. Haluan vain palloilla. 

Missä on tasapaino? Nyt olen innoissani kaikesta. Juon kahvia ja mietin miten asiat on hyvin. Miten hienoa on, että hyvä ystäväni löyti Kennan kirjat ja fiilisteli sisältöä.

Lopulta tässä on kyse siitä, että vihaan rajoituksia ja sääntöjä. Ainakin pysyviä sellaisia.

Ei oo ketään auktoriteettejä. Ei rajoja. Ei mitään. Kaikki on illuusiota, mikä tulee katoamaan ennemmin tai myöhemmin.

En halua lukea tai kuulla enään mitään itsensä ja egosta luopumisesta tai mistään. En halua, että mua manipuloidaan. Vaikken tosin voi siltä täysin ehkä suojautuakaan tässä maailmassa. Mutta osa tätä itseä voi olla tarpeellinen tietyissä tilanteissa. Tietynlaisen tarinan kertominen. Mulla on se kaikki tieto ja samat voimat kuin parhailla mestareilla. 

Mun perhe haluaa mulle koulutuksen. He elävät illuusiossa, että ihmisen tarvii olla koulutettu ja sillä pitää olla virallinen ammatti, jotta pärjää maailmassa.

Mitä mun perhe siitä saa että kouluttaudun? En tiedä. Ei mitään. Ehkä jotain pysyvyyden harhaa. 

Mitä tarkoittaa ajatella toisen ihmisen parasta? Se tarkoittaa sitä, että ajattelee oman arvomaailmansa läpi parhaan mahdollisuuden.

Ketä mä haluan miellyttää? En ketään. En edes mun perhettäni. Haluan tehdä vain mikä tuntuu selkeästi oikealta. Mä en halua olla ammattini. Mä haluan ottaa roolin mikä sopii hetkeen. Tilanteeseen. En ole valmis tekemään asioita jonkun muun käskyjen mukaan. En enää toimi koneiston ehdolla. Elän ilman sääntöjä. 

Tietysti ne ajattelee hyvää. Eli rahaa. Eli vakautta ja jotain sellaista bullshittiä. 

Mä lähden nyt ja en tuu ehkä koskaan takaisin. 

Ihan sama vaikka jäisi taakse palava silta. Sinne minne mä päädyn, siellä on mun kotini. 

Ois kaunis ajatus yrittää pelastaa mun läheiset. Mut ei ne oo pelastusta pyytäneet. Mä en pelasta ketään jossei sitä multa pyydetä tai se mulle selkeästi näytetä. En voi myöskään pelastaa ihmiskuntaa kun en tiedä mikä on tarpeellinen suunta. Haluavatko he tuhoa vai elämää? Vai mitä täh? Ja en mä tiedä mikä päättyy mihinkin lopputulokseen. Autan ihmisiä ympärilläni kun tarpeen vaatii jos vain kykenen auttamaan ja tiedän miten auttaa. 

Mun täytyy unohtaa ihmissuhteiden ylläpitäminen. Ne sisältää aivan turhaa painolastia. Elän nyt ja tässä harmoniassa ympäristöni kanssa. En jonkun menneen ympäristön kanssa.

Mä haluun antaa parhaan osaamiseni muille ja omaksua muilta. 

Oon vitun kapinallinen. Taistelen järjestystä vastaan. Mä kuvittelin, että oisin voinut olla uusi ihminen läheisteni kanssa, mutta ei se onnistu. Ne ajattelee mun parasta, mutta se tuntuu, että ne ajattelee mun paskinta. Ei tässä elämässä täällä ole kyse koulutuksesta. Eikä yhteiskunnassa pärjäämisestä. Mä en jaksa kilpailla enää. 

Niin. Kaikki mitä teen tuntuu aika merkityksettömältä. Paras juttu mitä voin ehkä tehdä on mennä kaupungille kahvilaan katselemaan ihmisiä ja kirjoittelemaan. En keksi parempia tapoja viettää päiviäni. Tää on varmaan jotain depressiota minkä oon aiheuttanut itselleni käyttämällä liikaa nautintoaineita. Kai ne on lopetettava niin tulee sekin selväksi mikä niiden osuus on tähän melankoliaan. 

Ehkä nyt ois aika lopetttaa kofeiini, alkoholi ja nikotiini kokonaan. Mut sit musta tuntuu, että oon liian kunnollinen enään tähän maailmaan. Liian puhdas... No kaikkien noiden määrää voi aina vähentää onneksi. Ei kai sitä tarvi absolutistiksi ryhtyä. 

Mä treenaan tällä hetkellä erästä kamppailulajia. Sekin tuntuu ristiriitaiselta mun maailmankatsomukselle. Kun mä luotan nykyään, ettei vääriä asioita tapahdu ja mun kimppuun ei hyökätä jos siihen ei oo syytä. Eikä oo oikeastaan ikinä hyökättykään. Miksi yrittää valmistautua kaikkeen? Jos mä valmistuisin kaikkeen mikä uhkaa mun terveyttä niin ei jäisi montaa asiaa jäljelle mitä tässä maailmassa voisi tehdä. Tää on niin tyypillistä inhimillisyyttä - aina ollaan keskittymässä uhkiin ja suojaudutaan vaikkei mikään uhkaa... Sit kun treenaan kolme kertaa viikossa niin en jaksa lähteä minnekään kotikaupungista kun kuitenkin kohta pitää tulla takaisin seuraaviin treeneihin... Tollaset rakenteet pitää kyllä jotenkin niin paikallaan....

Vois olla kova juttu lopettaa kaiken tekeminen mikä ei tunnu selvästi merkitykselliseltä. Tehdä vain asioita mistä ei ole epäilystä onko se hyväksi mulle vai ei. Että sellaista tänään. Kiitos ja näkemiin!

Yksinkertainen seesteinen ja rauhallinen elämä ei riitä selvästikään mulle. Mä haalin elämääni draamaa. Haluan kuunnella surullisia lauluja tullakseni surulliseksi.

Kyse on kuitenkin lähinnä unelmoimisesta, koska tuntuu että esim. dramaattiset ihmissuhteet päättyy hyvin nopeasti mun elämässä koska mä en kestä niitä ja henkistä painetta mikä niistä syntyy. Ne pitkään jatkuessaan vievät energiaa kovin paljon kuitenkin. 

Tavallaan haluaisin ryhtyä erakoksi ja olla puuttumatta koko ihmiskunnan sekoiluun, mutta se tuntuu liian tyhjältä. Oon puun ja kuoren välissä. Jokin vetää mua kohti tyhjyyttä, mutta toinen voima pistää vastaan ja ei anna mun sukeltaa. 

Ilmeisesti haluaisin saavuttaa jotain maailmassa. En tiedä mitä se edes olisi. Silti tuntuu, että jokainen tarvitsisi elämäntyönsä ja saavutuksensa mistä voisi olla joskus ylpeä. Mulla ei oo mitään sellaista, paitsi hiljaisuudessa oman pääni sisällä tehty wörkki mikä on johtanut jonkinlaiseen ymmärrykseen tai enemmänkin ymmärtämättömyyden ymmärtämiseen.

Kai voisin kirjoittaa siitä vaikka kirjan. Mene ja tiedä. Hyvät kirjat henkisyydestäkin on kirjoitettu. Tuntuu, että maailma on niin valmis paikka, ettei mua edes tarvita. Toivon vaan, että mut tultaisiin hakemaan kotoa tai jostakin tärkeisiin tehtäviin maailman pelastamiseksi... 

Tän blogin pitäminen tuntuu jotenkin synkältä koska tää on mun kanava kaiken turhautumisen purkamiseksi. En mä oo pelkästään tälläinen oikeasti. Kyllä osaan olla iloinen ja rakastaakin. En vaan voi näistä vittumaisuuksista puhua muualla kun ihmiset haluaa kuulla aina vaan kivoja juttuja... Toisaalta mitä väliä sillä mitä ihmiset haluaa kuulla? No ehkä sen verran, että ne häipyy tai tappaa mut jos mä ryhdyn rehelliseksi oikeen kunnolla. 

Miten tää maailma voi ollakin niin järjetön? Jotenkin tuntuis, että ois paljon enemmän järkeä siinä, että rehellisyys ois kaikista korkein hyvä ja arvo tässä maailmassa jopa yhteisöjen sisällä. Mut ehkä se johtuukin siitä, että mikään yhteisö ei pysyisi koossa kun ihmiset on lopulta niin yksilöllisiä. Mene ja tiedä. Mun paras arvaus on oikeastaan se, että ihmiset tarvitsee vähemmän toisiaan mitä luulisi ja tiheästi asuminen kaupungeissa aiheuttaa oikeastaan vaan levottomuutta kun on koko ajan naamoja ja silmiä joka paikassa. 

Siinä vasta pulma! sanoisi Hamlet varmasti... Musta näyttää vahvasti siltä, että keskustelut koostuu kahdesta asiasta: Samaa mieltä olemisesta ja erimieltä olemisesta ja näiden kahden sopivan sekoitussuhteen löytämisestä. Sen lisäksi tavanomaiseen kommunikointiin kuuluu eri hahmoille tyypilliset hokemat vähän niinkuin Putous-ohjelmassa. Ne on ikäänkuin personallisuuden eli erityisyyden ilmauksia ja niistä ei tarvitse olla mitään mieltä.

Ihmissuhteiden muodostamisessa ei oo niinkään väliä asioiden oikealla laidalla vaan sillä, että ollaan samaa mieltä riittävästi ja mielellään vähäsen erimieltä silloin tällöin jotta luodaan sopivaa jännitettä ilmoille. Näin saadaan ylläpidettyä pientä epävarmuutta siitä, että onko yhdessäolo taattua vai ei. Tää epävarmuus toimii ikäänkuin liimana ihmisten välillä. Jos nimittäin ihmissuhteesta tulee itsestäänselvyys on ihmisen helppoa lähteä pois kun voi luottaa, että aina pääsee takaisin...

Toinen syy miksi se on niin hyvää liimaa on se, että sen ansiosta voidaan aina tavoitella täydellistä yhteisymmärrystä ja yhteenkuuluvuutta mitä ei koskaan kuitenkaan tulla saavuttamaan, eikä todellisuudessa edes haluta. Siitä saadaan siis hyvä geimi Jo pelkkä epäilys siitä, että ei olla 100% yhteenkuuluvia tekee kahdesta hiukan erillisiä toisilleen...

Aika turhauttavaltahan se tuntuu, kun ei sillä oo paljoa väliä mitä sanoo vaan sillä, että pysyy riittävän samanmielisenä mikäli haluaa säilyttää toverinsa... Toisaalta se on pirun yksinkertaista. Kiitos siitä.